Puhe presidentti P.E. Svinhufvudin kotimuseon Kotkaniemen uudelleenavajaisissa

18.5.2018

Oikeuskansleri Tuomas Pöystin puhe presidentti P.E. Svinhufvudin kotimuseon Kotkaniemen uudelleenavajaisissa 18.5.2018

Arvoisat kuulijat,

Olen ylpeä mahdollisuudesta käyttää tämä puheenvuoro yhden edeltäjistäni, presidentti P.E. Svinhufvudin kotimuseon avajaisissa korjauksen jälkeen. P.E. Svinhufvud on yksi kunnioitetuista edeltäjistäni oikeuskanslerin virassa vuosina 1917-1918 ja oli itsenäisen Suomen ensimmäinen oikeuskansleri.

Ennen Svinhufvudin juristin työhön ja henkiseen perintöön palaamista haluan kiittää Kotkaniemi –säätiötä merkittävästä kulttuuriteosta ja tämän museon avaamisesta uudelleen. Kotkaniemi saadaan taas avatuksi kävijöille. Svinhufvudin perintöä voidaan arvostaa näin konkreettisesti hänelle itselleen aikanaan rakkaissa ja hänestä kertovissa kauniissa Kaakkois-Suomen maisemissa.

* * *

P.E. Svinhufvud on tänä päivänä kaikille meille suomalaisille ajankohtainen merkkihenkilö. Hän oli toki myös ristiriitainen ja ristiriitoja herättävä vaikeiden aikojen johtaja. Historian merkitys on siinä, että sen avulla näemme myös niitä mahdollisuuksia, joita meillä itsellämme on hetkessämme.  Tästä näkökulmasta esitän juristin tulkintoja edeltäjäni toiminnan ja ajattelun merkityksestä tämän päivän valossa.

Presidentti P.E. Svinhufvud on itsenäisyysmies, laillisuusmies ja valtiomies. Hän toimi vuonna 2018 itsenäistyneen Suomen ensimmäisenä valtionpäämiehenä ja senaatin puheenjohtajana ja prokuraattorina vuoden 2018 sodassa, joka sisälsi vapaussodan ja sisällissodan ja vallankumousyrityksen. Sota on viisasta nähdä sekä kansallisena yhteiskunnan rakenteellisten ristiriitojen synnyttämä mutta osana laajempaa kansainvälistä konfliktia ja kehitystä. Sotiemme ja valtiollisten tapahtumien kansainvälisten yhteyksien ja kansainvälispoliittisen kontekstin näkeminen on myös viisautta. Ulkoinen toimintaympäristö on määrittänyt osaltaan valtioelintemme toimivaltuuksien ja monien oikeusvaltiomme elementtien muodostumista.

P.E. Svinhufvud ehti tehdä harvinaisen monipuolisen uran juristina. Hän ehti työskennellä lainvalmistelukunnassa, hallintovirkamiehenä, tuomarina niin hovioikeudessa kuin tuomiokunnan tuomarina täällä Kotkaniemessä sekä asianajajana. Hänen oikeudellinen ajattelunsa edusti rohkeaa perustuslaillisuutta ja perustuslain ensisijaisuutta niin Turun hovioikeuden jäsenenä, josta hänet poliittisin syin erotettiin ja myös tuomiokunnan tuomarina. Suomen oma perustuslaki meni hallitsijan antamien asetusten ja lakien edelle. Svinhufvud käytti myös poliittisesti lakia ja laillisuutta hyväkseen isänmaan asian puolustamisessa. Merkityksellinen on hänen toimintansa yhden sortokauden prokuraattorin, Eliel Johnssonin eli Soisalon-Soinisen murhaajan Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana, jossa puheenvuorossa Svinhufvud haki perustuslainvastaisuuden aiheuttamasta kansallisesta hätätilasta ja prokuraattorin velvoitteiden laiminlyönnistä suoranaista oikeutusperustetta, jotta suoraan murhasta säädettyjä pykäliä ei voitaisi soveltaa. Eduskunnan puhemiehenä hän lausui ’’Suomen kansan luottavan siihen, että ylevät periaatteet: Suomen oikeuden arvossa pitäminen ja Suomen kansan perustuslaissa säädettyjen oikeuksien kehittäminen.. tulevat toteutumaan’’. Svinhufvud oli laillisuuteen perustuvan vastarinnan ja tinkimättömän perustuslaillisuuden ilmentymä.

Svinhufvud toimi Senaatin prokuraattorina eli valtioneuvoston oikeuskanslerina 3.4.1917 - 17.12.1918. Prokuraattori-oikeuskanslerin tehtävässä hän toimi alkuun Venäjän väliaikaisen hallituksen nimittämänä vuodelta 1892 olleen Senaatin ohjesäännön mukaisesti.  Korkeimman vallan haltijana eli valtionhoitajana - itsenäisen Suomen ensimmäisenä, väliaikaisena valtionpäämiehenä hän vahvisti muutokset, joilla 27.11.1918 lukien virka muuttui valtioneuvoston oikeuskansleriksi ja samalla prokuraattorin toimituskunta muuttui oikeuskanslerinvirastoksi.  Nimikkeet ovat myös nykyisin käytössä.

Svinhufvud osaltaan myötävaikutti siihen, että prokuraattorin instituution perinteet osaltaan säilyvät mutta oikeuskanslerin itsenäisyyttä myös hallitusvaltaan korostettiin tavalla, minkä vuoksi Suomen itsenäistyessä oikeuskanslerin virka palautui pitkälti 1700 -luvun yhteisille pohjoismaisille alkujuurille. Oikeuskanslerin instituutio palautuikin varsin lähelle muotoa, jolle sisällön oli aikanaan luonut oikeuskansleri Carl Axel Trolle Wachtmaister 1779  vuoden oikeuskanslerin ohjesääntöön.

Nimityksestä prokuraattoriksi aina Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin asettamiseen saakka Svinhufvud hoitaa tosiasiallisestikin prokuraattorin virkaa. Tässä vaiheessa Svinhufvudin tarmo suuntautuu erityisesti venäläistämistoimenpiteiden peruuttamiseen ja siitä seuranneiden erottamisten ja oikeuksien loukkauksen hyvittämiseen. Svinhufvud ei kovinkaan usein osallistu senaatin istuntoihin eikä jätä lausumia pöytäkirjoihin. Sen sijaan hän on aktiivinen tutkimuksissa laittomuuksiin osallistuneiden virkamiesten osalta ja on mukana tulkinnoissa, joissa liiallisen myöntyväisyyden myötä venäläistämiseen liittyneissä laittomuuksissa mukana olleilta evättiin eläke sillä perusteella, että palvelus ei ollut nuhteetonta. Venäläistämisen kauden oikeudenloukkauksia pyrittiin aktiivisesti korjaamaan. Tässä voisi nähdä häivähdyksen myös oikeudenloukkauksia hyvittävään suuntaan pyrkivästä aktiivisesta laillisuusvalvonnasta, jota nykyisin pidetään tavoitteena.

Svinhufvud myös palautti prokuraattorin itsenäisyyttä suhteessa kenraalikuvernööriin ja hänen kanssaan käytävässä vuorovaikutuksessa korostaneen linjan, joka toi prokuraattorin instituutiota hallitsijan vallan välineestä perustuslain ja lain turvaajan itsenäisen turvaajan suuntaan. Prokuraattorin viran varsinaisen hoitamisen kaudella kiintoisa asia oli myös suhtautuminen eduskunnan heinäkuussa 1917 hyväksymään valtalakiin ja sen jälkeen Venäjän väliaikaisen hallituksen 31.7.1917 antamaan manifestiin eduskunnan hajottamisesta. Lausunnossaan Svinhufvud totesi, etteivät Venäjän väliaikaisen hallituksen hajotukselle esittämät perustelut olleet oikeita siltä osin kuin keisari-suuriruhtinaan valtaoikeudet olisivat siirtyneet Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Svinhufvud edellytti, että korkeimman vallan käyttö olisi järjestettävä lainsäädäntöteitse. Svinhufvudin mukaan manifestia ei olisi tullut julkaista, koska ’’hallitus ei lain mukaan voinut vaatia, että sen puolesta virallisesti ja noudatettavaksi julkaistaisiin asiakirjaa, jossa, vaikkapa perusteena, esitetään lainvastaisia periaatteita’’ (Senaatin talousosaston pöytäkirja 2.8.1917, s, 22-24). Svinhufvud ei pitänyt sosiaalidemokraattisen enemmistön omanneen eduskunnan säätämästä valtalaista eikä siten toisaalta merkinnyt senaatin pöytäkirjaan lausumaa senaatin kenraalikuvernöörin äänen ratkaistessa kuitenkin senaatin hyväksyessä manifestin julkaisemisen ja eduskunnan hajotuksen.

Svinhufvud 27.11.1917 lukien toimi senaatin eli itsenäisyyssenaatin puheenjohtajana ja samanaikaisesti edelleen prokuraattorin virassa. Käytännössä tällöin prokuraattorin apulainen hoiti prokuraattorin tehtävää ja senaatin laillisuusvalvonta samaistui Svinhufvudin itsensä toimintaan sen puheenjohtajana. Vuoden 1918 sodan ajaksi useimmat prokuraattorin toiminnot keskeytyivät. Toki syyttäjäntoimen ja vankeinhoidon monia rutiiniasioita hoidettiin Vaasan senaatissa.
 
Kolmas vaihe on Svinhufvudin toiminta korkeimman vallan haltijana eli valtionhoitajana ja itsenäistyneen Suomen ensimmäisenä valtionpäämiehenä 18. toukokuuta 1918 aina 12.12.2018, tällöin hän toimi 17.12.1918 saakka samaan aikaan edelleen prokuraattorina / 27.11.2018 lukien valtioneuvoston oikeuskanslerina. Prokuraattorin tehtävien varsinainen hoito oli prokuraattorin apulaisen I.K. Savoniuksen tehtävänä. Merkittävää tällä ajalla oli Savoniuksen saama edustaja Ritavuoren kirjelmä vankien oloista ja laittomuuksista, joihin Savonius kiinnitti sitten senaatin huomiota. Senaatin vaatimuksesta Mannerheimkin korosti laillisten menettelyiden noudattamista ja omavaltaisuuden vähentämistä ja senaatti sekä Svinhufvud itse lähtivät vankien osalta armahdusten tielle. Kovinkaan pontevaa tämä laillisuuden valvonta ei kuitenkaan ollut. Svinhufvud itse osin valvoi senaatin toimintaa käyttäessään korkeinta valtaa nimenomaan senaatin istunnoissa.

Svinhufvudin oikeusvaltiollisen perinnön kannalta suuresti merkityksellinen on hänen pääministeri- ja presidenttikautensa 1930 –luvulla. Tätä ennen Suomen itsenäisyyden 10 –vuotisjuhlassa Svinhufvud itse kitetti ajatteluaan: ’’Se pohja, jolla Suomen valtio lepää, laskettiin jo Ruotsin vallan aikana. Suomen kansa tuli osalliseksi Ruotsin ikivanhasta yhteiskuntajärjestyksestä, joka oli sangen kansanvaltainen ja samalla luja. …. Laki taas oli valtakunnassa kunniasijalla, laki kävi yli kaikkien päitten, yli kuninkaan, yli valtiopäivien, yli kansalaisten..’’   Tultuaan osin itselleenkin yllättäen valituksi 16.2.1931 tasavallan presidentiksi puhkesi lehteriyleisö osoittamaan suosiotaan ja niinpä Svinhufvud totesi: Hiljaa tämä ei ole mitään teatteria! Samalla tavoin jo yksikamarisen eduskunnan ensimmäisenä puhemiehenä Svinhufvud oli vaalinut vakaata arvokkuutta, samaa vakaata arvokkuutta hän Kotkaniemessä harjoitti istuessaan tuomarin pöytänsä takana maaseudun ukkotuomarina. Hyvin ratkaisevaa Suomen kehityksessä oli Mäntsälän kapinan aikainen radiopuhe, joka oli selkeä ja jyrkkä laillisuusperiaatteen puolustus: ’’minä olen pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi ja minä en nyt voi sallia sitä, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiansa vastaan’’. Tasavallan presidenttinä Svinhufvud olennaisesti vaikutti siihen, että Suomi ei ajautunut Baltian maiden tielle oikeistoradikalistisen liikehdinnän pyyhkiessä maassa. Suomi säilyi perusteiltaan kansanvaltaisena ja oikeusvaltiona – vaikka lakikäsitys oli kovinkin muodollinen. Tällä oli erittäin suuri merkitys eheytymiselle ja itsenäisyyden turvaamiselle toisen maailmansodan melskeissä. 

Poliittisen konservatiivisuuden ohella hänellä oli epäilevää suhtautumista muodoiltaan rajoittamatonta kansanvaltaa kohtaan mutta perustuslaillisesta vaatimuksesta kaiken julkisen vallankäytön perustamisesta kansan hyväksyntään hän ei tinkinyt edes kuningasseikkailun yhteydessä. Svinhufvudin juristin työn ja valtiomiestyön sisältöä ovat kolme asiaa: 1) isänmaan vapaus ja itsenäisyys eurooppalaisten ja pohjoismaisten kansojen yhteydessä, johon Svinhufvud näki maamme kuuluvan; 2) tinkimättömyys laillisuuden ja sille rakentuvien demokraattisten mutta samalla vahvojen instituutioiden merkityksestä ja 3) dialogi lain puitteissa eri tavoin ajattelevien kanssa. Svinhufvudilla oli suuri merkityksensä kahdella vaikealla hetkellä, Suomen itsenäistymisessä sekä 1930-luvulla säilytettäessä Suomi kansanvaltana ja erityisesti laillisuusperiaatteesta kiinni pitäminen ajan oikeistoradikaalin liikehdinnän edessä.

Mutta mikä on P.E. Svinhufvudin merkitys tämän päivän suomalaisille. Se on viesti lain kunniasijasta yhteiskunnassa sekä vahvojen mutta kansanvaltaiselle legitimiteetille perustuvien instituutioiden merkitys ja vakaa arvokkuus yhteiskunnallisten asioiden hoidossa. Svinhufvudissa nimittäin yhdistyivät Ukko-Pekan kansanomaisuus mutta arvokkuus aina valtiollisten tehtävien tai tuomarinviran hoidossa. Vakaus ja arvokkuus ovat suomalaisen tasavaltalaisuuden ydintä. Oikeustieteessä onkin puhuttu myös oikeuden arvokkuudesta – ja se on tärkeää, koska laki kuuluu kaikille ja se on yhteiskunnan kaikkien jäsenen sosiaalista pääomaa.

Arvokkuuden periaate omista periaatteista tinkimättä kuuluisi tämänkin päivän julkiseen ja poliittiseen keskusteluun. Meilläkin on näkyvissä vääränlaisen populismin ja ilkeään, ivalliseen ja toista kunnioittamattomaan keskustelutyyliin sortumista varsinkin median murroksessa ja sosiaalisen median nousussa. Sosiaalinen media ja muut teknologian sekä siitä seuraavat median muutokset ovat hajottamassa aikaisemman yhteisen julkisen keskustelun areenan, julkisen tilan, useiksi osafoorumeiksi. Yhteinen keskustelu ja yhteiset kokemukset hajautuvat jokaisen personoituun ja räätälöityyn tilaan, joka koostuu helposti samanmielisistä ja tietokoneen algoritmien samanmieliseksi tai kiinnostuksen kohteiksi (usein oikein) olettamiksi. Tästä voi tulla isompikin ongelma, jos se suosii – kuten useammissa esimerkeissä näyttää olevan – kärjistykseen perustuvaa politiikantekoa ja johtamista, jossa aito dialogi ja myös yhteisten kokemusten ja yhteisen osallisuuden tunne eivät ole läsnä. Arvokas mutta kansanomainen dialogi on asia, johon meidän tänäkin päivänä on hyvä itsemme kiinnittää teoissa ja sanoissa.

Suomalaisuus rakentuu vahvasti laille – juuri laki on ollut asioita, joissa halusimme autonomian ajalla erottua Venäjästä. Lailla on siksi meille myös poikkeuksellisen konservatiivinen merkitys. Tässä on sekä modernia että vanhaa. Modernia on lain merkitys kansallisen identiteetin syntymiselle. Valtio ja kansakunta ovat järjestäytyneen solidaarisuuden muotoja ja tämä solidaarisuus voi nykyisessä moniarvoisessa ja kansainvälisessä yhteiskunnassa pitkälti rakentua vain lain ja oikeuden ympärille. Vanhaa on taaksepäin katsominen: laki ja oikeus katsovat tänään tulevaisuuteen ja luovat myös mahdollisuuksia.

P. E. Svinhufvud teki työtä viime kädessä kansanvaltaiselle hyväksyttävyydelle rakentuvien instituutioiden vahvistamiseksi. Tänään saamme Suomessa nauttia erilaisten kansainvälisten vertailujen mukaan maailman vakaimmasta valtiosta, korkeimmista vapauden indekseistä, onnellisuudesta ja hyvästä hallinnosta. Mutta hyvän hallinnon ja demokraattisen oikeusvaltion instituutioita on vaalittava päivittäin. Eilen 17.5.2018 julkaistiin Euroopan neuvoston pääsihteeri Thorbjörn Jaglandin kertomus demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien tilasta, jossa pääsihteeri keskittyy demokraattisten instituutioiden merkitykseen ja niitä vastaan kohdistuviin uhkiin. Raportti kertoo demokraattisen oikeusvaltion lepäävän sen keskeisten instituutioiden kuten riippumattoman oikeuslaitoksen, reilujen ja vapaiden vaalien sekä osallistumisen vapauksien perustalla. Mutta pääsihteerin raportti on karua luettavaa. Oikeusvaltion instituutioiden nakertaminen ja suoranaiset hyökkäykset niitä vastaan ovat arkipäivää laajalti Euroopassakin – Euroopan unionin jäsenvaltioita myöten. Svinhufvudin sanoin lakia tallataan jalkojen alle. Kärjistävässä populismissa arvokkuus ja dialogi ovat kaukana. Tätä on meidän Svinhufvudin kestävänä perintönä syytä pontevasti vastustaa. Samalla meidän on syytä aktiivisesti pitää huolta demokraattisen oikeusvaltion ja sen instituutioiden hyvästä kunnosta täällä Suomessa – jokaisena päivänä.

« Takaisin